Resonance: A Plague Tale Legacy -arvostelu – Kreetan labyrintit, Minotauksen kauhut ja Sophian tunteiden alkuperä

Istumaan pelaamaan , myönnän kantaneeni mukanaan reilun annoksen skeptisyyttä. ja sielua murskaava loppuratkaisu suljivat Amician ja Hugon de Runen traagisen kaaren niin raakaan, unohtumattomaan sävyyn, että mikä tahansa jatko-osan yritys saattoi tuntua tarpeettomalta rahastukselta. Sen sijaan, että Asobo Studio työntäisi epämääräisesti eteenpäin, se tekee upean askeleen 15 vuotta taaksepäin suosikkinsa salakuljettajan levottomaan nuoruuteen. Vaihtaen 1300-luvun Ranskan lokaan kasteltuja, ruttoon altistuneita soita auringossa vaalentuneille kalkkikivijyräkkeille ja tukehtuville maanalaisille katakombille , tämä esiosa muuttaa franchisen ydinkohtalon menettämättä siitä yhtään vähempää sydäntä.

Syvällinen ja koskettava tarina, joka osuu jokaiseen tunteeseen

Mitä heti vangitsi minut — ja piti minut kiinnittynä ruutuun myöhään yöhön — on se, kuinka luontevasti tarina etenee ja kuinka syvällisen tunteikas se on. Asobo ei luota halpaan melodraamaan tai käsittelyyn. Tunsimme Sophian issa taisteluista kovia, ahkerasti suojaavana merikapteenina, terävällä kielellä ja uskollisella kompassilla. issa tapaamme hänet kaksikymmentälukuisena: ahdistettuna Venetsian palkkionmetsästäjien toimesta, haavoittamana miehistöstä, jota hän ei onnistunut pelastamaan, peittäen syvää syyllisyyttä rohkeudella ja vihalla.

Kun hänen varastetun minolaisen relicin etsintä vie hänet Knoksin rauniojen alle, paljastus iskee kuin suoraan vatsaan. Muinainen kreetalainen Minotaurus-mytologia ei ole pintapuolista fantasiaa — Asobo kudoo sen saumattomasti Prima Macula -sarjan sukuuhun alkukantaisena suojelijana, jonka vuosisadat eristystä, rikkikaasua ja surua on vääristänyt. Sophian oman katkenneen yksinäisyyden peilatessa tuon ketjuttoman, jättiläismäisen olennon kärsimystä luo se kurkkuun nousevan tunteen välityksellä yhteyden, joka muistuttaa siitä, miksi A Plague Tale kohoaa yli lähes kaikkien muiden markkinoilla olevien tarinaseikkailujen.

Kuvittele, että olet luomassa uutta peliä, jossa pelaaja ratkoo arvoituksia. Haluat niiden olevan liian helppoja, mutta myös liian vaikeita. Haluat löytää sen kultaisen keskitien.

Yksi suurimmista vaivallisista asioistani elokuvamaisissa seikkailupeissä on pulmien tahti. Liian usein pelit joko loukkaavat älykkyyttäsi tyhmillä yksinapin kytkimillä tai jarruttavat hankalilla, pikselien metsästyksellä ratkaistavilla arvoituksilla, jotka pakottavat sinut poistumaan näytöltä ja tarkistamaan läpikulkopohjan. osuu tasapainoon lähes vaivattomasti.

Jokainen arvoitus istuu mukavasti juuri siinä makeassa kohtaan välillä – riittävän kiinnostava saadaksesi tuntea olosa älykkääksi, mutta ei kuitenkaan niin ikävä tai turhauttava, että se pysäyttäisi tarinan vauhdin. Varustettuna pronssisella Sophia ohjaa Välimeren auringonvaloa ja fakkelien valoa muinaisten prismien kautta sytyttäen vangittuja rikkihappolöylyjä, avaaten tulvineet cisternien portit ja leikaten turvallisia kulkureittejä pimeyden läpi. Ne virtaavat kuten vesi, antaen sinulle tervetullutta hengähdystaukoa jännittävien varjoisien jaksojen välissä ilman, että ne kyllästyttävät.

Keskustellaan taisteluista: Missä taistelut jäävät puutteellisiksi

Vaikka tarina ja arvoitukset ovat kohun arvoisia, rehellisyys vaatii myöntämään pelin heikoin lenkin:

Perävaunuissa Amicianan ripustin vaihtuminen Sophian kaarevaan shamshariin ja ajoitettuihin parrihin näytti jännittävältä kehitykseltä. Käytännössä Asobo Studio tuntuu kuitenkin edelleen selvästi epämukavalta suunnitellessaan lähitaistelutoimintaa. Yksitellen käydystä kaksinottelusta kuuluu kelvollinen metallinen kilinä, kun parri osuu oikein, mutta juuri silloin, kun kolme tai useampaa Venetsian panssaroitua vartijaa ahtaavat sinut ahtaan kalkkikivikujan perukkaan, haljet alkavat näkyä nopeasti:

• Rajattu kamera ja lukituskitka:
• Syvyätöiden sarja:
• Suunniteltava vihollisen tekoäly:

Kuvat ja ääni: Auringonvaloisan Egeanmeren kontrasti kohtaa maanalaisen kauhun

Visuaalisesti Asobon oma moottori on edelleen täydellinen silmänruokaa. Kretan rannikkorannikot, heiluvat oliivipuita, merisuihku ja kuluneet minolaiset freskot esittävät teräväterävää fotogrammetriaa, joka kontrastoi upeasti saaren alla sijaitsevaan tukevaan keltaiseen sporigaasiin ja gotilaisiin kaariin. Ja säveltäjä tarjoaa taas mestarikurssin — vaihtaen keskiaikaisen ranskalaisen jousisoitinsoittimet kreetalaiseen lyraan, oudiin, luutun ja rumalaiseen pronssipuhuihin, kaikuvat surullisesti läpi jokaisen ketjutetun luolan.

Tietokoneen optimointi & pelikonsolien suorituskyvyn vertailutestit

Verattuna kuuluisan vaativaan julkaisuun saapuu poikkeuksellisen kypässä teknologisessa tilassa. DirectX 12 -muistinvaraukskäyttö sujuu puhtaasti ilman shaderien kääntämiseen liittyviä katkoksia, ja sekä DLSS 3.7 että FSR 3.1 -kehyksengenerointi pitävät kehyksenvälin erittäin tiiviisti sekä keskitason että harrastajatasoisissa koneissa.

PlayStation 5- ja Xbox Series X -konsolien pelaajien kannattaa pitää Performance-tila 60 FPS:n tavoitteessa – harvinaisia laskuja 52 FPS:iin raskaiden rikinhiukkasten räjähdysten aikana lukuun ottamatta vastauskyky on huomattavan sujuva salakuljetuspakojen aikana.